perjantai 31. lokakuuta 2014

Runar Schildt Noitametsä



Runar Schildt (1888 -1925) oli suomenruotsalainen kirjailija. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa estetiikkaa, kirjallisuutta, taidehistoriaa sekä pohjoismaista historiaa ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuona 1910. Aluksi hän työskenteli yliopiston kirjastossa ja myöhemmin kirjallisuuskriitikkona, kääntäjänä sekä ohjaajana Ruotsalaisessa teatterissa. Vuonna 1915 hänet valittiin Holger Schildtin kirjankustantamon kirjallisuuspäälliköksi. Häntä arvostetaan kirjallisuutemme hienona Helsinki-kuvaajana. Noitametsä sisältää kahdeksan novellia ja on valikoima kokoelmista: Den segrande Eros, Asmodeus och de tretton själarna, Perdita och andra noveller sekä Häxskogen. Kokoelman esipuheen on kirjoittanut Hannu Kankaanpää ja valikoiman on koonnut Heikki Salojärvi. Teoksen on suomentanut Liisa Ryömä.

Olen aiemminkin todennut, että en ole novellien ystävä, mutta Alice Munron, Karen Blixenin sekä Katherine Mansfieldin myötä olen oppinut tekemään poikkeuksia. Minua kiinnostaa Runar Schildtin Helsinki-kuvaus ja silloinen ajankuva.


Schildt on arvostettu suomenruotsalaisen novellin mestarina. Suomenkielisessä kirjallisuudessa häntä on luettu ja tunnettu vähemmän. Tämä on ensimmäinen suomenkielinen valikoima Schildtin novelleja. Novellien miljöönä on Helsinki ja sen elämä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Novellien näyttämönä on milloin Kaisaniemi, Töölönlahti, Eläintarha, Vanha kirkkopuisto, Kauppatori, Kolera-allas, Viertotie ja välillä maaseutu mummolassa. Toisaalta joku kadunnimi kalskahtaa vieraalle kuten Vladimirinkatu, joka lienee nykyinen Kalevankatu. Ajankuva, sotien luoma jännitteisyys, yhteiskunnalliset muutokset ja ihmisten eriarvoisuus heijastuvat novelleissa. Schildtin tuotannossa korostuvat myös suomenruotsalainen yläluokka ja Helsinki-kuvauksen ohella myös kartanomiljöö.

Akilleen kantapää piirtää hienon ajankuvan Helsingistä herraskaisessa miljöössä. Pöyhkeä Gustaf Eytzing kohtelee ystävätärtään välinpitämättömästi, mikä antaa oivan tilaisuuden Signen viekkaaseen kostoon.


Nyt hän oli saavuttanut sen mitä oli toivonut jo viikkokausia mutta ei tohtinut saada itse sanotuksi, osittain koska inhosi kaiken laatuisia kohtauksia, osittain pelosta että Signe-neiti voisi keksiä hullutuksia. Eihän koskaan tiennyt mihin naiset voivat ryhtyä kun ovat rakastuneita.


Uusi elämä kuvaa Åke Holmin ajautumisen elämänsä taitekohtaan, että entisenlainen elämä on ohi. Novellin lopussa on yhtymiä edelliseen novelliin, kun Åke tapaa Gustaf Eytzingin entisen ystävättären Signe-neidin.

Varpunen kurkien karkelossa kertoo koululaisten tanssiaisista pääkaupungin Reaalilyseossa. Nuori koulupoika, Erik Lindberg, on kömpelö ja lainattu osaansa paremman puutteessa. Hevosten vetämät vaunut kuljettavat nuoria tanssipaikalle tutuissa maisemissa tässäkin novellissa. Erik Lindberg saa elämänsä tilaisuuden viedä koulun kaunottaren tanssiaisiin. Betsy Wicander piittaa vähät seuralaisensa yrityksistä toimia kavaljeerina. Erik kokee illan aikana pahimman pettymyksensä rakkauden saralla.

Perdita -novellissa eversti muistelee menneitä kapteenskan seurassa. Everstinna itse oli jo kaksi vuotta levännyt Vanhan kirkkopuiston sukuhaudassa. Kapteenska on tehnyt kauan palvelusta everstin puolesta, mutta nyt senkin aika on ohi. Mutta niin kuollut on myös Talvisadun Perdita, Marie Wising, josta nämä kaksi puhuvat. Tämä novelli sivuaa teatterimaailmaa ja menneisyyttä.

Eversti ei kuullut häntä. Hän seisoi aika pitkään aivan hiljaa ja katsoi sitä valokuvaa, jossa Perdita hymyili syli täynnä kukkia.

Heikompi kertoo Blomqvistin rakkaudesta ja tunteista Manjaan.
Kiven alla –novelli tapahtuu maaseudulla. Kertoja on palaamassa Helsinkiin pohjoisesta saapuvalla pikajunalla, mutta saa kuulla lippuluukulla junan olevan pari tuntia myöhässä. Hän harmistuu ja yrittää tuhlata aikaansa tutustumalla ympäristöön. Siinä odotellessa asemalle ilmaantuu väkeä eväsostoksille pohjoiseen menevästä St. Petersburgin junasta. Kertoja tunnistaa vilskeessä Karl Henrik Brismannin, jota alkaa seurata. Tämän arvoituksellinen käyttäytyminen saa kertojan unohtamaan harmittavaksi kokemansa junan myöhästymisen. Kertoja saa kuulla odotussalin emännältä, että hänen näkemänsä on toistunut päivittäin siitä lähtien, kun Brismann oli vuokrannut syrjäisen mökin kuukausi sitten. Miksi hänen tietämänsä henkilö toistaa päivästä toiseen junasta jättäytymisen aivan viimeisellä hetkellä aiheuttaen hämmennystä?  
Zoja kertoo naisen näkökulman juurettomuuteen. Varakkaan, venäläisen emigranttiperheen tytär ajautuu surulliseen ratkaisuun vieraassa ja uudessa ympäristössä. 
Niminovelli Noitametsä on kokoelman pisin ja viimeisin. Jacob Casimir on kirjailija, joka näyttää työnsä tuskan jopa irvokkaasti. Hän kirjoittaa mielessään lukunsa tietäen, tahtomattaan tai tahattomasti. Hän on ikään kuin itsensä loinen. Hän tallentaa ja taltioi hetket, kun vanhemmat kohtaavat hukkuneen poikansa.
Schildtin ironia avautuu eri suuntiin. Vaikka Veronica antaa Jacobille kieltävän vastauksen, niin siitä huolimatta romaanin tekeillä ollut kahdeksas luku valmistuu ja sitä seuraa vielä luku tai pari. Saatu vastaus ei latista kirjailijan kykyä kirjoittaa. Novellissa lienee oleellista, miten pitkälle tarina vie ajatukset jouluisesta tyhjästä suklaapallosta. Typerä esinekin olisi ollut tyhjyyttä parempi sisältö. Tätä novellia on sanottu kirjailijan omakuvaksi.
Minua ja minun kaltaisiani eivät mitkään kellot kutsu koolle. Meille ei ole sijaa elämän valkoisessa tai punaisessa kaartissa, ei huumaavia taisteluhuutoja, ei vuoroa jonossa, ei vuoroa jonossa, ei rauhaa, ei pysyvää sijaa. Ei meille.

Todennäköisesti minua viehättää Schildtin kyky kuvata ihmisiä, taltioida heidät rooleihinsa, ajankuva yhteiskunnan murroksesta ja tietenkin tuo kaupunki. Schildtin luoma tunnelma on upea, välillä liikutaan toden ja epätoden rajamailla.

Runar Schildt Noitametsä Novellin mestareita 1.
Love Kirjat 1985. Kotikirjasto

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Patrick Modiano Villa Triste & 14 Nobelistia





Patrick Modiano sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna. Tämä on nyt kolmas lukemani Modiano. Olen lukenut aiemmin Hämärien puotien kujan sekä Kadonneen korttelin.

Villa Triste oli tämän ranskalaisen kirjailijan toinen suomennettu romaani, josta hän sai Ranskan kirjakauppiaiden palkinnon. Ranskankielinen alkuteos Villa Triste ilmestyi vuonna 1975. Kirjan on suomentanut Jorma Kapari. Tämäkin Modianon kirja ilmestyi WSOY:n Aikamme kertojia –sarjassa. Teoksessa on Tuukka Kangasluoman esipuhe.


Villa Tristen tapahtumat sijoittuvat pieneen ranskalaiseen kylpyläkaupunkiin Sveitsin rajan läheisyyteen. Ajallisesti tapahtumissa eletään 1960-luvun alkua. Taustalla häilyy käydyt sodat ja Algerian sodan uhka. Pelokkaan ja ahdistuneen oloinen kahdeksantoistavuotias nuorimies saapuu tuonne Pariisista. Modianolla menneisyys on aina verhottu, Hämärien puotien kujassa Guy Rolandin muisti oli poissa Kadonneessa korttelissa Ambroise Guise palaa nuoruutensa Pariisiin ja vanhaan nimeensä. Kehäbulevardissa isä ei tunne poikaansa. Ihmisten henkilöllisyys ja taustat eivät ole pysyviä Modianon teoksissa.


Kaksitoista vuotta myöhemmin nuori mies muistelee tuota kesää. Hän palauttaa mieleensä tuon lomakauden häilyviä muistoja, kasvoja ja ilmapiiriä. Hän muistelee kaunista naistaan, jonka kanssa vietti aikaansa. Ihmettelen usein mihin hän lopulta päätyi. Hän ei tietenkään ole enää sama ja minun on katsottava valokuvia muistaakseni tarkkaan minkä näköinen hän oli siihen aikaan.


Villa Tristen Victor Chmaran kätkeytyy vieraan nimen ja menneisyyden taakse. Kreivi Victor Chmaran ei tee mitään tai työskentelee kirjojen parissa myyden bibliofiileille arvottomia arvokirjoja tai esiintyen kirjailijana, joka kirjoittaa salapoliisiromaania. Enemmänkin nuo identiteetit ovat kuhunkin hetkeen sopivia rooleja. Yvette on nuori, aloitteleva näyttelijätär. Arvoituksellinen tohtori Meinthe on myös osa seuruetta. Ihmiset lyöttäytyvät sattumanvaraisesti toistensa seuraan ja kuluttavat aikaa oleillen yhdessä. Näitä ihmisiä luonnehtii joutilaisuus, päämäärättömyys ja ikävystyminen. Kukin heistä pakenee jotakin, eikä vähiten edes itseään ja todellisuutta. Jatkumoa korvaavat tuokiokuvat ja hetket. Asiat eivät sulkeudu, toisaalta tapahtumat eivät myöskään palaudu. Minä yritin turhaan, vuosia myöhemmin nähdä Liebesbriefe aus den Bergen -filmin. Ihmiset, joilta kysyin siitä, sanoivat, ettei sellaista filmiä ole.

Sillä vaikka vietimmekin päiviä ja öitä suloisen raukeuden vallassa, se ei estänyt minua ajattelemasta tulevaisuuttamme jonka värit näin yhä selvempinä.

Tämä on kolmas lukemani Modiano. Petyin tähän hieman, sillä tämä ei sytyttänyt minua kahden edellisen tavoin. Pidin tästä, mutta kaksi edellistä ovat erinomaisia. En suosittelisi tätä kirjailijan tuotantoon tutustumisen aloitukseksi. Tämä muistutti minua tunnelmaltaan enemmän Françoise Saganin kirjaa Tervetuloa ikävä.

Patrick Modiano Villa Triste
WSOY 1977. Kotikirjasto


Osallistun tällä Jokken kirjanurkassa 14 nobelistin lukuhaasteeseen, joka myös samalle tulee valmiiksi

14 nobelia eli 14 nobelistin teosta. Jokken kirjanurkka.
Lähdin suorittamaan tätä kirjahaastetta. Ajattelin lukevani muutaman kirjan. En olisi ikinä uskonut lukevani näin monta nobelkirjaa. Kirjasähkökäyrän Mai päivitti eilen oman urakkansa ja innostuin tarkistamaan oman tilanteeni. En ikinä olisi uskonut yltäväni täyteen määrään. Olisin voinut lukea muutaman naisnobelistin enemmän. Tämä kirjallinen matka oli hauska tehdä. Kiitos Jokke innoituksesta!




Nobel-listani 2014

1. Alice Munro Kallis elämä
2. Hermann Hesse Kulkija
3. F. E. Sillanpää Elokuu
4. F. E. Sillanpää Ihmiset suviyössä
5. Thomas Mann Kuolema Venetsiassa
6. Mauriac Pyhä suudelma
7. John Galsworthy Omenapuu
8. Doris Lessing Erittäin kissamaista
9. Hermann Hesse Matka aamun maahan
10. Andre Gide Pastoraalisinfonia
11. Mario Vargas Llosa Tuhma tyttö
12. Patrick Modiano Villa Triste
13. Patrick Modiano Hämärien puotien kuja
14. Patrick Modiano Kadonnut kortteli 

tiistai 28. lokakuuta 2014

Oscar Hijuelos Vanhan herran joulu




Oscar Hijuelos (1951–2013) oli yhdysvaltalainen kirjailija, jolla oli kuubalaiset sukujuuret. Tämä tausta tulee esiin hänen tuotannossaan. Vanhan herran joulu suomennettiin vuonna 1996 ja sen alkuperäisteos Mr. Ives’ Chirstmas ilmestyi vuonna 1995. Hijuelosin tunnetuin teos on kuubalaisista muusikoista kertova Mambo Kings: rakkauden rytmit (1990), ja tästä hän sai Pulitzer-palkinnon.

Vanhan herran joulun tapahtumat sijoittuvat 1950- luvulta aina -80 luvulle asti. Tapahtumien miljöönä on New York. Aiheena on Edward Ivesin kehityskertomus. Kirjan päähenkilö ja kertoja on herra itse eli Edward Ives. Ives aloittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja hän kuvaa elämänsä tärkeimpiä vaiheita. Varhaisimmat muistot sijoittuvat löytölastenkotiin, josta hänet hakee vanhempi herra Ives. Ives kuvaa omaa juurettomuutta, kuinka orpokodin lapsella ei ole jatkumoa, hän ei tiedä mitään juuristaan. Vanhan herran vaimo on kuollut lapsivuoteeseen. Tämä vanhempi herra Ives antoi kolmannelle pojalleen kaksi veljeä ja sisaren sekä vaatteita ja kirjoja. Kirjasta välittyy hyvän kodin ja välittävän kasvatuksen tuntu. Vaikka Edward tunsi olevansa rakastettu, niin syntyperä askarrutti häntä aina.

Hän muisti, millaista oli mennä poikana Brooklynissa paikalliseen kirkkoon keskiyön messuun, miten nuotiot hehkuivat kadunkulmissa varhain jouluaattoaamuna ja niiden männynoksista nousi palavan pihkan roihuja ja miten hän käveli veljiensä kanssa katsomaan niitä Flatbush Avenuelle…
Monet hyvät asiat ovat tapahtuneet kertojalle joulun aikaan. Edward Ives on onnellinen mies vaimonsa Annien ja lapsiensa Carolinen ja Robertin kanssa. Kirjan takakansi kertoo menetyksestä ja tähän menetykseen viitataan jo kirjan alussa. Tämä menetys on raskas kannettavaksi. Eräänä jouluna hänen seitsemäntoistavuotias poikansa saa surmansa nuoren rikollisen luodista. Kirjan teemana on anteeksianto, isänrakkaus, surutyö ja unohtaminen. Nimestään huolimatta tämä ei ole aiheeltaan aivan helppo joulukirja, mutta toisaalta tämä on monen osa eli voi hyvinkin toimia lohduttajana menetyksessä, jota vanhempi ei ikinä unohda. Toisaalta kirjan sanoma on voimakas ja kristilliseen dogmiiin perustuva.

Robertin surma saa paljon huomiota, koska se tapahtuu joulun alla ja kyseessä on pappiseminaariin aikova nuori mies. Lehdistö osallistuu hautajaisiin jouluaattoaamuna 1967 Long Islandilla. Surmaaja on 14-vuotias köyhistä oloista oleva nuorisorikollinen.

Vanhan herran joulu välittää lukijalle käsityksen, että kertojan elämä on ollut kaiken kaikkiaan onnellista. Hän osaa iloita elämän pienistä asioista, perheestään ja onnistumisistaan. Robertin julma kohtalo romahduttaa Ivesin maailman. Vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin joulun alla hän on viimein valmis tapaamaan poikansa surmaajan.

Olen hyvin tyytyväinen, että tartuin kirjaan. Kirjahyllyssäni on myös tältä tekijältä Mambo Kings, lukematta sekin. Oscar Hijuelos kirjoittaa hyvin selkeästi, hieman vanhahtavalla tyylillä, äärettömän läheisesti. Tämän kirjan lukemisesta tulee raskaasta aiheesta huolimatta toiveikas hyvä olo. Lukiessa tunsin, että en osaa verrata tätä mihinkään. Charles Dickens oli ainoa, jonka nimi nousi mieleen, mutta siitä puhutaan tämän kirjankin sivulla. Missään vaiheessa kirja ei pitkästytä, ei edes iltalukemisena. Rehellisesti sanoen en usko, että tällä kirjalla on sen suurempaa merkitystä ilman joulun sanomaa, sillä ilman sitä lukija jää sivulliseksi.

Osallistun tällä Talven lukuhaasteeseen.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Bernhard Schlink Lukija



Bernhard Schlink (1944) on saksalainen juristi ja kirjailija. Lähtiessäni lukemaan kirjaa tunsin oudon tunteen, sillä tapahtumat tuntuivat tutuille. Olin varma, että en ollut aiemmin kirjaa lukenut, mutta vähitellen muistinkin, että olen nähnyt tästä elokuvan. Alkuperäisteos Der Vorleser ilmestyi 1995 ja kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1998. Kirjan on suomentanut Oili Suominen. Elokuvasta tuli suurmenestys, kiitos Oprah Winfreyn talk-shown.

Kirja tapahtuu useammalla aikatasolla alkaen kertojan ollessa 15-vuotias, saksalainen koulupoika. Michael Berg on ollut viikkoja toipilaana ja tapaa tänä aikana aikuisen naisen ja rakastuu tähän keski-ikäiseen, tuntemattomaan naiseen. Näitä kahta yhdistää eroottinen, sopimaton rakkaus ja kirjallisuus. Poika lukee teoksen toisensa jälkeen naiselle. Nainen salaa pojalta lukutaidottomuutensa. He tekevät yhdessä retkenkin, jonka aikana he ovat äiti ja poika ulkopuolisten silmin.

Kun olin viidentoista, sairastin keltataudin. Sairaus alkoi syksyllä ja päättyi keväällä. Mitä kylmemmäksi ja pimeämmäksi vanha vuosi kävi, sitä heikommaksi minä menin. Vasta uuden vuoden myötä aloin voida paremmin.

Hannah oli kolmenkymmenenkuuden, viettänyt lapsuuden Transilvaniassa ja muuttanut Berliiniin seitsemäntoistavuotiaana ja elättänyt itseään kaikenlaisilla tilapäistöillä. Sodan ajan hän oli toiminut armeijan palveluksessa. Nainen oli toiminut vartijana keskitysleirissä. Pojan tavatessa Hannah on rahastajana. Eräänä päivänä, kun poika menee tapaamaan naista, niin tämä on poissa, lähtenyt.
Odysseus ei palaa jäädäkseen vaan lähteäkseen uudelleen matkaan. Odysseia on tarina liikkeestä, joka on samalla sekä päämäärähakuista että päämäärätöntä, sekä menestyksellistä että turhaa. Ja mitä muuta on oikeushistoriakaan!
Seuraavan kerran poika kohtaa Hannah Schmitzin aikuisena oikeudenkäynnin aikana, jota käydään keskitysleirin naisvartijoiden takia. Poika seuraa oikeudenkäyntiä opiskelijana, keskitysleiriseminaarilaisena. Oikeudenkäynnissä syytetyt saavan määräaikaisen tai elinkautisen rangaistuksen. Hannah on syytettynä rikoksistaan vanginvartijana.
Meille oli selvää, että rikokset oli tuomittava. Yhtä selvää meille oli, että vain päällisin puolin oli kyse jonkun keskitysleirinvartijan tai apurin tuomitsemisesta. Syytteessä oli se sukupolvi, joka oli käyttänyt noita vartijoita ja apureita hyväkseen tai ei ollut estänyt heitä tekemästä tekojaan tai edes paheksunut ja tuominnut heitä heti vuoden 1945 jälkeen, ja sen me tuomitsimme häpeään tässä selvitys- ja valistusprosessissa.

Tuonkin jälkeen poika on yhteydessä naiseen. Vuosien aikana mies ehtii naimisiin, saada lapsen ja erota. Hän säilyttää yhteyden Hannahiin loppuun asti. Mies lähettää luettuja kirjoja oikeudenkäynnin jälkeenkin, mutta Hannah oppii lukemaan ja kirjoittamaan viestejä.

Jokaisen sukupolven on vapauduttava vanhempiensa odotuksista, ja koska vanhemmat olivat epäonnistuneet ja toimineet väärin kolmannessa valtakunnassa tai viimeistään sen loputtua, heidän odotuksistaan ei tarvinnut piitata. Mitä voisivat muka sanoa lapsilleen vanhemmat, jotka olivat syyllistyneet natsien rikoksiin tai seuranneet niitä sivusta tai teeskennelleet tietämätöntä tai vuoden 1945 jälkeen sallineet rikollisten elää keskuudessaan tai jopa suhtautuneet heihin hyväksyvästi?
Olipa kollektiivisessa syyllisyydessä moraalin ja juridiikan kannalta sitten perää tai ei – minun sukupolvelleni se oli elämän todellisuudesta. Se ei koskettanut vain kolmannen valtakunnan tapahtumia.

Lukijan teemoja ovat nuoren pojan kehityskertomus aikuiseksi mieheksi, syyllisyys, syyttömyys, häpeä, rakkaus. salaaminen ja petos. Kirjan läpi kulkee surullinen pohjavire. Teos on yllätyksellinen loppuun asti, mutta pohjimmiltaan lukija ei ole varma, pystyikö tuo alun nuori poika koskaan vapautumaan suhteestaan naiseen. Pystyikö hän koskaan rakastamaan ketään toista? Nainen häpeää, että on luku- ja kirjoitustaidoton, mutta loppujen lopuksi lukija ei ole varma, mitä nainen häpeää eli suhdettaan nuoreen poikaan vai tekojaan vanginvartijana. Olennaista on, mistä naista syytetään ja miten hän käyttäytyy oikeudenkäynnissä. Olennaista on kyky kohdata myös todellisuus. Teoksella on loppunsa, jonka lukija ymmärtänee ja hyväksynee.

Bernhard Schlink Lukija
WSOY Bon Kustantajalta. Kiitoksin.

torstai 23. lokakuuta 2014

Joel Haahtela Tähtikirkas, lumivalkea







Kun olin lapsi, äiti sanoi minulle, että jokaisessa tähdessä on tähdensytyttäjä. Kun ihminen kuolee, hänestä tulee tähdensytyttäjä. Aina iltaisin tähdensytyttäjä herää, sytyttää tähtilyhdyn ja valvoo tulta kunnes tulee aamu. Ja vielä on taivaalla liikaa valoa, vielä se on meille liian kirkas. Yritän löytää yhden tähden, vaikka kevään tähtiä on vaikea erottaa.


Ennen kirjaesittelyä on ihan pakko kertoa, että torstai on suosikkipäiväni. Ja niin oli tänäänkin, sillä minua odotti WSOY:n ihana, mahtava paketti, jota tutkin lämpimässä takkatulen loisteessa. Kiitokseni jälleen ihanista kirjoista. Olen oikeastaan hyvin epätyypillinen kirjabloggari. En viihdy messuilla, olenkohan peräti neljä kertaa kärsinyt kuumuuden, jonot. Tuonakin aikana ainoa uutuuskirja taitaa olla Vantaan arkeologiaa käsitellyt tarjouskirja. Eli olen kiertänyt vain antikvaarisen osaston kauppiaat ja tavannut ystäviäni. Messari on minulle ihan eri näyttelyareena kuin kirjojen tarjoama. Minulle kirjailija puhuu sanoillaan, en halua enempää, olisiko Faulknerin, Modianon, DeLillon, Handken ja Seppälän vaikutusta. Kirjoja enemmän minua kiinnostaa tulevana viikonloppuna Prahan tulokset.


Joel Haahtela (1972) on kirjailija ja lääketieteen lisensiaatti. Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan yhdeksäs romaani. Hän on kotimaisista mieskirjailijoista ehdoton suosikkini. Pidän hänen monista kirjoista ja omistan kaikki tähän mennessä ilmestyneet.

Tähtikirkas, lumivalkean miljöönä on aluksi Pariisi. Toisaalta olisi parempi puhua näyttämöstä, kun tarina vie 1889 luvun Pariisiin. Niin kiinteästi kun Pariisiin kytkeytyy Eiffel-torni, niin tässä kirjassa näyttämönä on Pariisin maailmannäyttely ja silloin tuohon ranskalaisten uuteen voitonmerkkiin eli Eiffel-torniin syttyivät sähkövalot.


Olen viimeksi kulkenut Modianon ja Trussonin mukana Pariisissa. Nyt jälleen Haahtela vie samaan kaupunkiin. Pidän Haahtelan tyylistä, se on eteerisen kaunista, lauseet niin täysiä. Miten hän saa mahdutettua kaiken aina niin ahtaaseen tilaan? Minulle ei tule hänestä ketään kotimaista nykykirjailijaa mieleen, ehkä eniten toinen suosikkini eli Katja Kaukosen Kohina. Perhonen on vanha sielun symboli, muodonmuutoksen ja muutoksen metafora. Perhonen kulkee usein mukana Haahtelan tarinoissa. Haahtelan teemana ovat muistot, muistaminen, yksilön identiteetti ja sen rajat sekä sivullisuus. Samat teemat, jotka niin Camus, Handke ja Modiano ovat tallentaneet.

Kertojana on nuori ylioppilas, joka kirjoittaa päiväkirjaa Pariisissa vuonna 1889. Vähitellen hän kertoo kotimaassaan kokemastaan tragediasta. Setänsä avulla hän pääsee sähköttäjäksi toimistoon ja ajan myötä reportteriksi. Lukija pääsee kertojan kiehtovaan elämän varren matkaan. Pariisi jakson lopussa lukijaa saa tietää kenelle kertoja kirjoittaa, mitä on tapahtunut. Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta seuraavat tapahtumat kertoja tallentaa vasta 24 vuoden jälkeen Berliinissä. Vuosina 1913-1914 kirjassa eletään Berliinin huumassa. Sieltä matka vie Kaukoitään vuoden 1923 Siamiin, Kambodžaan. Kertoja päättää tarinan vuoteen 1936 Berhburgissa. Tässä kuvauksessa ei ole enää päivänmääriä, kertomat ovat pirstaloituneita, fragmentaarisiahippuja.

Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa.

Lopuksi lukija päätyy Helsinkiin vuonna 2012. Miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa ja kirjoittaa ne neljän kuukauden aikana puhtaaksi. Vasta tässä vaiheessa lukijaa saa tietää kertojan henkilöllisyyden ja siksi en käytä sitä tekstissäni. Miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa isoisänsä kuoleman jälkeen ja tämän isoisä on kertoja. Tämä on kuollut 7. kesäkuuta 1941 Bernburgin mielisairaalassa keuhkokuumeeseen 71-vuotiaana. Tietyllä tavalla ympyrä sulkeutuu Berliinin matkalla, jota en kuvaa tähän tekstiin.


Olen maininnut Rax Rinnekankaan tekstin yhteydessä termin name dropping. Olen ihaillut, kuinka taitavasti Rinnekangas käyttää sitä. Haahtela pystyy samaan, mutta tuo on taitolaji, sillä se murhaa tekstin, jos se muuttuu näppäilyksi. Haahtelan kirja on upea matka ihmiseen. Täydellinen lukukokemus.

Olin itsekin unohtanut paketin yli vuodeksi. Viime syksynä, sen jälkeen kun olin ollut hoidettavana Hesperian sairaalan psykiatrisella osastolla masennussairauden vuoksi, löysin paketin uudestaan. Olin juuri palannut kotiin sairaalasta, ja etsiessäni ihan jotain muuta paketti sattui käteeni. Ja koska olin sairauslomalla ja tunsin vointini vielä kaikin puolin heikoksi tekemään muuta, minulla oli aikaa perehtyä löytöön.

Nappasin tämän kirjan omasta kirjahyllystäni Talvihaasteeseeni.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Satu Taskinen Katedraali

Satu Taskinen Katedraali

Teos 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Satu Taskinen on suomalainen kirjailija ja kriitikko. Hän on asunut vuodesta 1999 Wienissä. Esikoisteos Täydellinen paisti voitti Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuonna 2011.

Katedraali on yhden päivän romaani, jonka keskiössä ovat perhe, hautajaiset ja muistojuhla. Tapahtumien miljöönä on Wien. Tarinankertoja on Tea. Tean poika tulee noutamaan äitiään kappeliin. Naisella on yllä musta väljä neulemekko kolmekymmentä vuotta sitten teetetty mekko.  Mark on naisen ainoa poika ja huomauttaa äitinsä kulahtaneesta mekosta. 

Emme ole tavanneet toisiamme pitkään aikaan, kyllä, ehkä vuoteen, ja minussa hypähtää pieni ilo, rinnan kohdalla, tunnistuksen ilo.


Tean sisar Kerstin on kärsinyt geneettisestä sairaudesta, johon hän menehtyy vain 37-vuotiaana.  Kuolema ja hautajaiset kokoavat suruvieraat yhteen ensin kappeliin ja sitten äidin luo. Tean äiti Ilse ja isosisko Bea ovat odottamassa kappelin edustalla.  Ja Leo-veli.  Leo on Simonin, Tean entisen miehen seurassa.  Äiti on hautaamassa tytärtään, joka on luonnotonta, sillä kukaan ei haluaisi sitä osakseen.  Tea ei saata ymmärtää, että oli Kerstinin aika, hän hangoittelee papin sanoja vastaan, joiden mukaan nyt oli Kerstinin aika. 


Isän kuoleman jälkeen Bea sanoi minulle, että kieltää minua menemästä pois. Ei nyt. Ilsen takia ei nyt. Minun velvollisuuteni oli jäädä auttamaan. Ja minä jäin. Vaikka olin syyllinen kaikkeen ja vanki. Siksi minua pidettiinkin vankina. Koska kaikki oli minun syytäni, Syylliset pannaan vankilaan.



Muistotilaisuus on äidin luona, jonne läheiset kokoontuvat.  Tilaisuus on vaikea ja muodollinen, kolmisenkymmentä ihmistä läsnä, joista kaikki eivät edes tunne toisiaan. Tean tavoin kukin miettii kuolemaa, aikansa rajallisuutta, Kerstinin elämää ja kukin omaa tilaansa.

Minua väsyttää. Kolottaa. Jalkoihin sattuu, selkäni on hiestä märkä. Mutta istua ei voi, seistä ei jaksa, maata ei saa. Jos en kohta pääse lepäämään, kaadun.



Tilaisuudessa keskeisintä ei ole tapahtumien kulku, vaan Tean sisäinen ajatusten virta. Hautajaisissa ihmisten tunteet ovat pinnassa, mutta tässä tilaisuudessa ihmiset näyttäytyvät kovin etäisiltä toisiaan kohtaan. Muistojuhlaan kokoontunut perhe on rajatussa, suljetussa tilassa. Tea käy läpi tunteitaan ja perheenjäsenten lukkiutunutta tilaa.  Katedraali on surullinen kirja, vaikka se sisältää paikoin huumorin pilkahduksia. Ihmiset ovat lähellä toisiaan, mutta silti niin etäällä.

Mark on pannut minulle ehtoja. Hän sanoo ajattelevansa minun parastani ja vaatii, että annan siivota huoneiston. Hän kutsuu minua nimellä ”hanstraaja” ja ”ihminen hunningolla” ja kysyy minulta, milloin olen viimeksi käynyt lääkärissä ja syönkö kunnolla ja tarvitsenko apua ruoanlaitossa. Hän ei aikoihin ole puhunut enää mitään asettumisesta tähän kaupunkiin. Sen sijaan hän sanoo, että rakastaa minua.



Tea on vetäytynyt kotiinsa, sillä hän ei halua poistua asunnostaan. Hän elää tavarapaljouden keskellä, jossa hän kerää kaiken.  Kulkuväylät muotoutuvat laatikoiden väleihin. Hän ei hävitä mitään. Eletty elämä muistoineen on räjähtämässä käsiin. Voisiko hän vielä muuttaa hänen elämänsä?  Katedraali on eriomainen perheromaani, joka tutkii perheenjäsenten valtasuhteita, perheen dynamiikka ja perheenjäsenten rooleja. Tean tarkkaileva näkökulma on paikoin hieman uuvuttava, mutta pidin kirjasta.

Tatiana de Rosnay Nimeni on Sarah


Tatiana de Rosnay  Nimeni on Sarah
Bazar 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Oliko teillä mitään käsitystä sitä, mitä niille ihmisille tapahtui? minä kysyin.
Vanhus kohautti harteitaan.
Ei, hän sanoi. Ei harmaintakaan aavistusta. Miten me olisimme voineet tietää?
Vasta sodan jälkeen se selvisi. Luulimme, että heidät lähetettiin jonnekin töihin. Emme epäilleet mitään pahaa.

Tatiana de Rosnay on julkaissut yhteensä yksitoista romaania. Tatiana de Rosnay asuu Pariisissa aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa. Hän syntyi ranskalais-englantilaiseen perheeseen vuonna 1961. Lapsuutensa hän vietti Pariisissa ja Bostonissa. De Rosnay opiskeli englantilaista kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista ja on työskennellyt myös journalistina. Nimeni on Sarah (Sarah’s Key, 2007) oli ensimmäinen romaani jonka de Rosnay kirjoitti äidinkielellään, englanniksi. Se on julkaistu Suomesssa aiemminn nimellä "Avain". Kirjan on suomentanut Irmeli Ruuska. Romaanin pohjalta on tehty suosittu ja kiitetty elokuva  Sarah’s Key. Tekijältä on suomennettu aiemmin Mokka (2012) ja Viimeinen kesä (2011).

Nimeni on Sarah kertoo koskettavan tarinan toisen maailmansodan aikaisesta Pariisista.  Tarina on fiktiivinen, mutta monet sen historialliset tapahtumat ovat tosia, kuten Ranskan miehityksen tehty Vélodrome d´Hiverin –ratsia.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Kirjan juonikuvio on selkeä eli Sarahin tarina. Toisessa tasossa ajankohtana on heinäkuussa vuonna 1942, jolloin Ranskan poliisi tekee laajan ratsian ja kerää Pariisin juutalaisia pyöräilystadionille odottamaan siirtoa keskitysleirille. Sarah Starzynskin perhe noudetaan kiireisesti kotoa. Hädän ja kauhun keskellä 10-vuotias Sarah päässä takoi ajatus, että hän piilottaa pikkuveljen lukittavaan komeroon turvaan, jotta voi hakea tämän myöhemmin.

Tatiana de Rosnay  palauttaa lukijan nykyaikaan, kun toinen tarina ajoittuu kuusikymmentä vuotta myöhempään ajankohtaan. Pariisissa asuva amerikkalainen toimittaja Julia Jarmond kirjoittaa lehtijuttua tuosta mustasta päivästä Ranskan historiassa. Julia haluaa selvittää, mitä tuolloin tapahtui Rankassa. Taustatutkimuksia tehdessään paljastaa miehensä perheen salaisuuksia, jotka kytkeytyvät Sarahin kohtaloon. Julian haluaa selvittää, mitä nuorelle Sarahille tapahtui. Selvitystyössään hän ymmärtää, että hänen lähellä on ihmisiä, jotka tuntevat Sarahin tarinan, mutta vaikenevat siitä ja haluaisivat myös vaientaa Julian. Julia haluaa selvittää, pystyikö Sarah pakenemaan Beaune-la-Rolandesta vai menehtyikö tämä leirille?  Julia elää vaikeuksien keskellä, sillä hän on kokenut kaksi keskenmenoa. Suhde Bertrandin ei toimi. Hän kokee olevansa monenlaisten ratkaisuiden edessä itsekin. Tämä työtehtävä tuleekin vaikuttamaan Julianin omaan elämään odottamattomalla tavalla.

Kirjan teemana on holokausti, keskitysleirit, häpeä, unohtaminen ja vaikeneminen. Kirjan tarkoituksena on säilyttää menneessä tapahtuneet hirveydet ihmisten kollektiivisessa muistissa, että kukaan ei unohtaisi niitä.  
Pidin itse useammalla aikatasolla kulkevista kirjoista.  Nimeni on Sarah on helppolukuinen ja koskettava kirja. Aiheesta on tehty kuitenkin valtavan monta kirjaa, joten siitä ei ole helppo kirjoittaa. Lisäksi aiheesta on julkaistu niin paljon todellisuuteen pohjautuvia tarinoita, jotka ovat hätkähdyttäneet ihmisiä jo vuosikymmeniä.




sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla & Hyvä elämä keskiajalla


Sari Katajala-Peltomaa on yleisen historian dosentti ja keskiajan tutkija Tampereen yliopistosta. Hänen tutkimusteemansa keskittyvät arkeen, perheeseen, sukupuoleen ja elettyyn uskoon sydän- ja myöhäiskeskiajan Euroopassa. Ville Vuolanto on antiikintutkija ja yleisen historian dosentti. Hän on myöhäisantiikin ja varhaiskristillisen kulttuurin asiantuntija, joka on kiinnostunut erityisesti perheestä ja lapsuudesta sekä arjen sosiaalihistoriasta. Hän työskentelee Oslon yliopistossa. Olen aiemmin lukenut Katajala-Peltomaalta Noitavaimon ja neitsytäidin (2009 Atena).

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla käsittelee lasten kokemuksia antiikissa ja keskiajalla. Teoksessa tutustutaan lapsuuden maailmaan tarkastelemalla lapsen arkea, lasten ajankäyttöä ja lasten ilojen ja surujen elämään kirjo pitkällä aikavälillä. Ajanjakso ulottuu 100-luvulta eKr. lähes 1400-luvun loppuun. Perheen ja lapsen aseman historiaa on kirjoitettu uudelleen monin tavoin viime vuosina.

Lapsuuden tuttu ja vieras maailma

Lapsuus ja lapsi itse rakentuvat kulttuurisesti. Ei ole olemassa vain yhtä lapsuutta tai vain yhtä tapaa suhtautua lapsuuteen, vaan lapsi ja lapsuus on nähty eri aikakausina, eri kulttuuripiireissä sekä eri sosiaalisissa ryhmissä ja tilanteissa eri tavoin – ja nähdään yhä.

Meihin on iskostunut käsitys, että keskiajan elämä oli vaikeaa, että ainakin lasten elämä antiikissa ja keskiajalla oli kurjaa ja heitä kohdeltiin julmasti. Tekijät ovat lähteneet ravistelemaan tätä lapsuuden kurjuuden myyttiä. Keskiaikaa on kirjoitettu Euroopassa uudelleen eli sitä ei nähdä enää pimeänä ja kurjana. Hannele Klemettilän kirjat ovat tästä meillä hyvänä esimerkkinä. Tyypillisesti vanhan ajan kurjuuden vastakohtana esitetään meidän oma valoisa ja sivistynyt lapsen oikeuksia korostava nykyaika. Näemme lapsen arjen ja tekemisen sen kautta, että leikki on lapsen työtä. Miten oli ennen, leikkikö lapsi, kokiko hän hellyyttä, rallatteliko hän loruja, elikö hän lapsuutta?

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla -teoksessa tarkastelun kohteena on lapsen rooli, lapsen asema sekä lapsen merkitys. Lasta ja lapsenelämää luonnehtivat suhde vanhempiin ja muihin perheenjäseniin, leikki ja oppiminen niin koulussa kuin jokapäiväisissäkin askareissa. Lapsuuden tutkimuksen lähteet ovat usein haasteellisia, sillä tekstejä on niukalti, tekstit ovat suppean eliitin tai kirkonmiesten tekemiä ja säilyneessä aineistossa korostuu uskonnollisen ja opetuksellisen aineiston osuus.

Lapsuuden alku ja loppu

Mistä lapsuus alkaa? Osio käsittelee lapsen biologista syntymää sekä sosiaalista syntymää, jossa lapsi tulee osalliseksi yhteisön jäsenyydestä ja saa nimen. Antiikissa ja keskiajalla elinikä oli keskimäärin kaksikymmentä vuotta. Kuolema oli läsnä myös lapsen elämässä. Lapsuuden loppua enteili moni asia, esimerkiksi koulun, työn ja niiden tuomien velvollisuuksien aloittaminen. Lapsuuden ja aikuisuuden välillä ei ollut selvää rituaalia. Avioliitto oli selkeä virstanpylväs ihmisen elämässä. Se oli myös tärkeä etappi aikuisuuteen. Rahvaalla avioliittoikä oli huomattavasti korkeampi. Kristinusko salli vaihtoehdon luostarien muodossa eli nainen saattoi valita avioliiton sijaan luostarin, mutta tämäkin oli paremman perheen lapsen mahdollisuus.

Lapsuuden loppua enteili moni seikka, esimerkiksi koulun tai työssäkäynnin aloittaminen ja niiden mukanaan tuomat uudet velvollisuudet. Keskiajalla murrosikä toi mukanaan henkisen kypsymisen niin, että lapsen voitiin olettaa erottavan hyvän ja pahan toisistaan ja siis kykenevänsä syntiensä tunnustamiseen. Tämän jälkeen hän oli myös kelvollinen ja velvoitettu osallistumaan ehtoolliselle. Antiikin ja keskiajan yhteiskunnat asettivat lapsuuden lopulle myös selkeitä juridisia ikärajoja.

Hoivaa hellyyttä ja ristiriitoja


Millainen lasten ja heille läheisten ihmisten välinen suhde oli antiikissa ja keskiajalla? Ydinperheen malli ei toteudu edes nykyajassa kaikilla ja ennen vanhaan perhekäsite oli paljon laajempi. Samassa taloudessa asui useampi sukupolvi yhdessä, jolloin huolenpitäjiä ja kanssakasvattajia oli läsnä enemmän. Vanhempien menehtyessä lapset jäivät sukulaisten huomaan tai siirtyivät orpokotiin. Aina lapsi ei syntynyt odotettuna tai toivottuna, joten lapsia hylättiin kasvattilapsiksi lapsettomille tai annettiin orjiksi. Lapsi saatettiin hylätä huonon terveydentilan, esimerkiksi vammaisuuden vuoksi. Hylkäyksiä lisäsi avioton syntyperä.

Kirjoittajat korostavat, että lapsia ei hylätty tahallaan, sillä hylkäämisen syyt olivat usein taloudellisia tai olosuhteista johtuvia. Hylkääminen saattoi edesauttaa perheen selviämistä sen hetkisessä tilanteessa, mutta saatettiin myös asettaa toive, että lapsi saisi kenties paremman elämän toisaalla kuin vanhemmat itse olisivat pystyneet suomaan. Avioton syntyperä vaikutti lapsen tulevaisuuteen. Tekijät korostavat, että aikuisen ja lapsen tunneside oli vahva.

Elämän yleisen epävarmuuden vuoksi antiikin ja keskiajan vanhemmat eivät olleet suojattuja lapsen menettämisen aiheuttamalta surulta. Kuoleman mahdollisuus ja menettämisen suru oli esimodernissa maailmassa aina läsnä. Tämän tiesivät niin aikuiset kuin lapsetkin.
Työ ja koulutus

Antiikin ja keskiajan lasten arkeen kuuluivat koulu ja opetus - kuten meilläkin. Lapsen ikä ja vanhempien sosiaalinen asema vaikutti tehtäviin ja velvollisuuksiin, joita lapsilta odotettiin. Oman lisänsä tähän tuo myös maantieteelliset erot. Työ oli koulua merkittävämpi kasvatusmuoto ja lasten arjen määrittäjä. Lasten kasvatus vaihteli heidän vanhempiensa yhteiskunnallisen aseman mukaan. Ankaraa kurinpitoa ja kuritusta ei nähty väkivaltana. Tässä osiossa on mielenkiintoista lukea ohessa Huoneentaulun maailmaa Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle, jonka ovat toimittaneet Jussi Hanska ja Kirsi Vainio-Korhonen. (SKS 2010). Lasten tekemä työ vanhan maailman lapsuudessa on meille vieras ajatus.

Jo ennen varsinaista työskentelyikää pienet lapset otettiin mukaan vanhempiensa töihin, esimerkiksi pellolle. Tämä oli usein ainoa mahdollisuus imeväisikäisten ja taaperoiden hoitojärjestely. Vähän vanhempina lapset jo osallistuivat töihin aikuisten kanssa.
Leikit, lelut ja lorut


Leikkimistä pidettiin osana lapsen luonnollista kehitystä myös antiikissa ja keskiajalla. Leikit ja ystävät olivat lapselle tärkeitä. Erityisen mielenkiintoinen osuus tässä osiossa on lasten ja eläinten välinen suhde. Eliitin lapsilla lemmikit olivat erilaisia köyhän perheen lapsilla. FT Hannele Klemettilä on kirjoittanut erinomaisen kirjan Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä, joka käsittelee ihmisten ja eläinten suhdetta keskiajalla (Atena 2013)

Leikki oli lasten elämänpiirin ominta aluetta, mutta koska se oli itsestään selvä asia, se tuli harvoin asioita kirjaavien aikuisten erityisen huomion kohteeksi.

Joistakin pikkulasten leluista on jäänyt materiaalisia jälkiä. Helistimiä eli värikkäitä, pyöreäreunaisia, äänekkäitä ja puremien kestäviä esineitä annettiin vauvoille jo tuhansia vuosia sitten. Antiikin aikana ne olivat usein poltettua savea ja eläimen muotoisia.


Uskonto lasten arjessa

Uskonto oli paitsi maailmakatsomuksen perusta myös arjen rytmittäjä ja yhteisöä ylläpitävä tekijä. Se sääteli arkielämää. Toisaalta arkielämä vaikutti uskon sisältöihin. Uskonto ei ollut vain sääntöjä ja normeja, vaan se oli tapa elää ja hahmottaa maailmaa ja elämänmenoa.

Nimenanto oli tärkeä riitti yhteisön jäseneksi hyväksymisessä aivan kuten kaste myöhemmin. Lapsilla oli osansa esimerkiksi epitafeissa eli muistotauluissa. Näiden muistotaulujen oli tarkoitus esittää perheen hyveellisyyttä ja nöyryyttä Jumalan ja seurakunnan edessä, myös lapset oli kuvattu näihin perhekuviin ja kuolleiden yläpuolelle oli piirretty ristit. Lapset eivät ole olleet passiivia koskaan, vaan kasvaessaan he pohdiskelivat itse ympäristönsä erilaisia, ristiriitaisiakin arvoja. Aina perheen ja ympäröivän yhteisön arvot eivät olleet yhteneviä, ja lapset tekivät itsenäisiä päätöksiä näiden välillä. Tämän osoittavat esimerkit niistä lapsista, jotka eivät hyväksyneet vanhempiensa valintaa vaan esimerkiksi päätyivät vastoin vanhempiensa tahtoa hengelliselle uralle tai päinvastoin hylkäsivät vanhempiensa suunnitelmat hengellisestä urasta.

Lasten keskeisestä asemasta kertoo myös antiikin tapa haudata kuollut lapsi muualle kuin varsinaisiin kalmistoihin ja hautausmaille, joskus jopa talon lattian alle tai kaupunkien rajojen sisäpuolelle.

Lapsuuden historiasta lapsen historiaan


Historiantutkimus on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon: painopiste on siirtynyt yhteiskunnan rakenteista yksilöihin ja heidän kokemuksiinsa. Toisaalta myös poliittisten tapahtumien tutkimisesta arjen ja arkisten ilmiöiden tarkasteluun. Oma vaikutuksensa on ollut myös poikkitieteisellä tutkimuksella ja lähitieteiden kuten kirjallisuustieteen ja sosiologian teorioilla.

Kirjassa korostetaan, että lapset eivät olleet alistettuja tai väheksyttyjä sivullisia, vaan omatahtoisia yhteisönsä itsenäisiä toimijoita. Pitkä aikaperspektiivi antaa myös mahdollisuuden nähdä, että enemmän vaikutti sukupuoli ja sosiaalinen asema kuin ismit tai yhteiskunnallinen rakenne.

Siirtymä lapsuuden tutkimuksesta lasten arjen ja kokemusten tutkimiseen ei ole ongelmaton. Hyvä lähtökohta on kuitenkin keskittyminen lasten omaan toimintaan. Tämä toimijuus on sidoksissa sosialisaatioon eli kulttuuristen ja sosiaalisten normien ja käyttäytymistapojen siirtymiseen seuraaville sukupolville.


Teos on korkeatasoinen esitys lapsen roolista ja elämästä ennen vanhaan. Näin kokonaisvaltaista esitystä meillä ei ole ollut aiheesta. Tämä on puhtaasti yleistajuinen tietokirja, joka välttelee tiedejargonia. Tieteelliset termit ja käsitteet avautuvat lukijalle. Oma kiinnostukseni kirjaan keskittyi lapsen asemaan ja lapsen rooliin keskiajalla. Olen itse työstänyt keskiaikaa kirkon ja elävän kulttuuriperinnön kautta viime vuodet, joten lähestymistapani kirjaan on lähdemateriaalin kaltainen.

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla –kirjassa tulee hyvin esille murroksessa elävä keskiajan käsittely, jota monet muutkin keskiaikaan perehtyneeet tutkijat ovat avanneet esimerkiksi FT Hannele Klemettilä. Tämä murros näkyy myös kaunokirjallisessa proosassa esimerkiksi FT Paula Havasteen historiallisissa romaaneissa kuten Tuulen vihoissa, joka sijoittuu varhaiseen keskiaikaan meidän oloisamme. Sari Katajala-Peltomaan & Ville Vuolannon Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla on antoisa ja uusia näkökulmia avaava tietokirja.


Sari Katajala-Peltomaa & Ville Vuolanto Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla
Gaudeamus 2013. Arvostelukappale. Kiitoksin.



Hyvä elämä keskiajalla


Hyvä elämä keskiajalla selvittää hyvinvoinnin käsitettä keskiajalla. Oliko keskiajalla hyvinvointia? Miten yhtenäinen keskiajan käsitys oli hyvästä elämästä ja sen muodoista? Kirjan tarkoituksena on osoittaa, että myös keskiajalla ihmiset tavoittelivat omassa arjessaan hyvää elämä ja parempaa oloa. Keskiajan ihminen eli, toimi ja kuoli hyvin erilaisessa Euroopassa. Elämän perusedellytykset olivat hyvin erilaiset. Hyvän elämän käsitys ei ole stabiili tai universaali, vaan se on vaihdellut eri aikakausina ja eri kulttuureissa.
Olen aiemmin lukenut aiheesta esimerkiksi Ihmeiden peilin Keskiajan ihmisen maailman kuvan (toim.) Susanna Niiranen & Marko Lamberg Atena 1998) sekä Turun yliopiston keväällä 1998 pidetyn luentokurssin pohjalta syntyneen kirjan Ikuisuuden odotus. (Meri Heinonen (toim.): Ikuisuuden odotus. Uskonto keskiajan kulttuurissa. Gaudeamus)


Hyvä elämä ja keskiajan syksy


Johdannossa Kìrsi Kanerva ja Marko Lamberg kirjoittavat, että teoksessa tarkastellaan myöhäiskeskiajalla eli noin 1200--1400-luvulla eläneiden eurooppalaisten ihmisten käsityksiä hyvinvoinnista ja hyvästä elämästä. Tänä päivänä ihmisen hyvinvointi määritetään sen mukaan, että tarpeemme ja voimavaramme ovat tasapainossa. Keskiajan hyvinvointia määritettäessä on selvitettävä oliko keskiajan ihmisten näkemys hyvästä elämästä ja hyvinvoinnista oman aikamme kaltainen? Kuitenkin elämän perusedellytykset olivat hyvin toisenlaiset sekä suhde tuonpuoleisuuteen. Kaiken perustana tarkastelussa on ymmärtää menneisyyden ihmistä tämän omien lähtökohtien kautta, sen ajan aikalaistodellisuuden kehyksessä.


Hyvä elämä, hyvä kuolema 

Stina Fallberg Sundmarkin mukaan Ars moriendi -kirjallisuus syntyi 1300-luvun lopulla pappien käsikirjoiksi. Ne sisälsivät pastoraaliteologisia ohjeita, neuvoja ja säädöksiä siitä, kuinka sairasta tuli valmistaa kuolemaan. Aluksi kirjallisuus oli latinankielistä, mutta vähitellen myös kansankielille toimitettua hartauskirjallisuutta.


Tekstit välittävät epäsuorasti myös kuvan hyvästä elämästä, joka tarkoitti kuolemaan valmistumista. Ars morendin elämä oli myös iankaikkista elämää tuonpuoleisessa.


Ruumis ja sielu skolastisen lääkärin tulkitsemina


Timo Joutsivuo kirjoittaa, että skolastinen lääkäri uskoi, että terve ja hyvä elämä oli jokaisella ihmisellä omanlaisensa, yksilöllinen, joka muuttui ikääntymisen myötä. Eli terveydentilojen kavalkadi oli moninainen. Joutsivuo mainitsee artikkelissaan Taddeo Alderottin teoksen, joka on varhaisimpia terveysoppaita 1290-luvun alusta. Voidaan puhua elämäntapalääketieteestä: muuttamalla potilaan elämäntapoja voitiin saada pysyvä muutos hänen terveyteensä. Passioiden avulla voitiin hoitaa myös sairauksia. Ilo ja mielenhallinta olivat tasapainoisen elämän välttämätön perusedellytys. Käsitys antiikin kultaisen keskitien opista välittyy tässä taustalla.

Reseptejä mielen vaivoihin

Susanna Niiranen jakaa keskiajan lääketieteellisen kirjallisuuden kahteen osaan eli toinen puoli käsitti yliopistojen piirissä syntyneen lääketieteellisen eli oppineiden kirjoitukset ja toinen käytännönläheisemmät tekstit. Jälkimmäisiä edusti terveysoppaat, kirurgiset ohjeet ja reseptikirjat. Niiranen käyttää otetta reseptikirjallisuuteen kuuluvasta oksitaaninkielisestä reseptikokoelmasta esimerkkinä artikkelissaan. Reseptikirjallisuus pohjautuu alun perin latinankieliseen rohtoja ja hoito-ohjeita käsittelevää materia medica -perinteeseen. Riivaukset ja perheiden hyvinvointi

Sari Katajala-Peltomaa kirjoittaa, että pyhimysten apuun kutsuminen oli keskiajan ihmisille normaalia hyvinvoinnin tavoittelua. Saatu apu sairaudesta parantumiseen vaikutti suoraan fyysiseen hyvinvointiin, mutta sillä oli keskeinen sija myös henkisessä hyvinvoinnissa. Keskiaikaiset pyhimykset toimivat välittäjinä ja auttajina arjessa. Apu ei ollut itsestään selvää ja siinä oli kahdensuuntaisuutta. Pyhimystä apuun anonut äiti ei siis ollut hoivassa epäonnistunut, vaikka lapsi ei olisi parantunutkaan. Yhteys pyhimykseen oli kristitylle keino olla vuorovaikutuksessa hengellisen sfäärin kanssa, kun taas liturgiat ja messut olivat varattu kirkonmiehille. Paholaisen riivaus oli fyysinen ilmiö, sillä aikalaiset katsoivat pahan hengen olevan konkreettisesti uhrin ruumissa. Kohde katsottiin viattomaksi, hän ei ollut vastuullinen myöskään teoistaan, jotka riivaus aiheutti, vaikka myöhemmin siinä nähtiin yhteistyötä paholaisen kanssa.

Ruumiin ehtyvät voimat

Marko Lamberg tarkastelee vanhuuden käsitettä, joka on aina vahvasti sidoksissa omaan aikaansa. Keskiajan lähteissä syntymäaika ja ikä eivät tule useinkaan esiin. Biologisten prosessien myötä elämän edetessä ihminen vanhenee ja fysiologiset muutokset heikentävät toimintakykyä, vaikka vanhuus ja raihnaus on yksilöllistä. Ikääntymisen myötä tapahtuvaa ruumiin voimien heikkeneminen voitiin nähdä positiivisina prosesseina, jotka ohjasivat yksilö suuntamaan huomionsa kaikkein olennaisimpaan eli sielun pelastamiseen. Parantumaton sairaus ja kuolinvuoteelle joutuminen toimivat siirtymäriittinä, joka pystyttiin käsittämään osana hyvää elämää. Että kuoleman kautta ihminen pelastuu.

”Uusi työ” moraalin uhkana

Salla Palmi-Felin tarkastelee artikkelissaan otetta Bartholomeus de Sancto Concordion teoksesta Summa de casibus conscientiae eli Omantunnon tapausten kokonaisuus. Summa-termillä nimiset teokset olivat genreä, joka oli tarkoitettu rippi-isille ja saarnamiehille käsikirjoiksi. Uusien ammattiryhmien muodostuminen lisäsi ohjekirjojen tarvetta. Hyvä elämä nähtiin yksilön ja yhteisön kannalta.


Kirkonmies ja viinin ilot

Jussi Hanska käyttää aloitustekstinä otetta italialaisen Salimbene Parmalaisena tunnetun fransiskaaniveljen teoksesta Cronica. Hanska luo alussa yleiskatsauksen viinin historiaan fransiskaanisesta näkökulmasta. Aikaansa sijoitettuna voidaan ymmärtää, että Salimbene saattoi nauttia pikarillisen viiniä, kunhan muisti kohtuuden merkityksen ja toi julki juoppouden terveydelliset haittavaikutukset. Juoppouden vastakohtana ei ollut raittius, vaan kohtuullisuus, jopa oikeus tuntea nautintoa ilman huonoa omaatuntoa. Antiikin aikainen kultainen keskitie kulkee tässäkin.


Hyvä ja paha viha


Kirsi Kanerva lähestyy aihetta otteella muinaisislanninkielisestä Brennu-Njáls -saagasta. Kanerva tarkastelee vihan käsitystä osana hyvää tai pahaa elämää. Kristillinen teologia katsoi vihan synniksi. Millainen viha olisi hyvä tuntea? Millainen viha saattoi olla osa hyvää elämää? Hyvään elämään kuulunut oikeutettu vihan tunteminen oli mahdollista, kun se oli oikeutettua ja yleisesti hyväksyttyjä. Vihan hillintä ja hallinta oli osa yhteisön hyvää elämää.
Hyvinvointi ja sen tavoittelu keskiajalla


Marko Lamberg ja Kirsi Kanerva korostavat, että jälkimaailman mielikuvissa keskiajassa on synkän aikakauden leima. Keskiaikaa kutsutaan pimeäksi, sen kuvataan olevan synkkää ja kurjaa. Näitä vanhoja myyttejä on tietoisesti pyritty ravistelemaan. Keskiajan ihminen eli omassa aikakehyksessään ja näyttää hyväksyneen epävarman ja nykyistä lyhemmän elinajan ja vaivalloisemman elämänkulun. Keskiajan ihminen ei tiennyt nykyisestä teknisestä tai lääketieteellisestä valmiudesta. Keskiajankin yhteiskunnan rikkailla ihmisillä oli erilaiset mahdollisuudet luksukseen aivan kuten tänä päivänä yhteiskunta on eriarvoinen, kaikilla ei ole kaikkea. Kuoleman demokraattisuus ilmeni keskiajalla kuolemantanssiaiheessa dance macabree, jossa kuolema vei tanssiin niin rikkaan kuin köyhän. Keskiajalla ihmisen oli helpompi turvata pyhimykseen, häntä oli helpompi lähestyä kuin taivaallista majesteettia. Pyhimys oli elänyt oman elämänsä, kilvoitellut ja kärsinyt. Hyvä elämä keskiajalla on mielenkiintoinen kirja. Hyvän elämän käsite ei toteudu edes meidän omassa ajassa ja yhteiskunnasamme samanlaisena yksilötasolla. Yhteiskunta on hyvin eriarvoinen. Sairauksia parannetaan tasokkaammin, perusterveydenhuolto on järjestetty kaikille, mutta varakkaalla on siitä huolimatta erilaiset mahdollisuudet hoitaa terveyttään. Kukin on oman elämänsä seppä ja luo elämästä hyvän olemassa olevien mahdollisuuksiensa mukaan.

Marko Lamberg & Kirsi Kanerva (toim.): Hyvä elämä keskiajalla. SKS 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Danielle Trussoni Enkelikaupunki





Danielle Trussoni on yhdysvaltalainen/ranskalainen kirjailija, joka on saavuttanut teoksillaan huomattavaa menestystä. Englanninkielinen alkuteos Angelopolis ilmestyi vuonna 2013. Ensimmäinen osa Enkelioppi sisälsi paljon pohdiskelevia ja paikoin varsin puuduttavia tekstejä Nooasta ja Raamatusta. Lainaukset Genesiksestä ja Eenokin kirjasta ovat pitkiä. Enkelikaupungin on suomentanut Turun yliopiston suomentajaseminaari Hilkka Pekkasen johdolla.

Verlainen ensimmäinen mielijohde oli huutaa Evangelinelle, mutta hän ei saanut ulos ääntäkään. Pelko ja hirvittävä petetyksi tulemisen tunne valtasi hänet. Envangeline oli petttänyt hänet ja, mikä pahinta, valehdellut heille kaikille.

Näin päättyy Verlainen ja Evangelinen tarina Enkeliopissa (Angelology 2010). Enkelitutkijat tietävät, että keskuudessamme elää useanlaisia enkeleitä, joita tavalliset ihmiset eivät tunnista.  Pahimpia kaikista ovat langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläiset, jättiläiset eli nefilit. He hamuavat maailmanvaltaa ja heidät voi pysäyttää vain enkelitutkija Verlaine, joka on omistanut elämänsä taistelulle nefileitä vastaan.

Verlainen kyky nähdä olennot niin selvästi oli sekä lahja että kirous. Se oli kyky, jonka hän oli huomannut aloitettuaan työnsä enkeliopin parissa kymmenen vuotta aikaisemmin. Hän näki enkelien siipien koko kirjon. Hän oli syntynyt enkelinmetsästäjäksi.

Enkelikaupungissa tarina jatkuu kymmenen vuotta myöhemmin, kun enkelimetsästykselle työnsä pyhittänyt Verlaine saa kutsun Eiffel-tornin juurelle raadellun enkelin murhapaikalle. Murha osoittautuu myöhemmin harhautukseksi ja emienkeli Eno on myös erehtynyt enkelistä. Tämän takia Eno kaappaa Evangelinen ja tästä tapahtumat alkavat.

Ei.” Evangeline pudisti päätään vakavana. ”Se oli vain joku nefili, joka muistutti minua. Panin henkilöllisyystodistuksen hänen taskuunsa ja annoin emin luulla, että se oli minä.”

Verlaine ja hänen esimiehensä Bruno matkaavat Fabergén munasta saamansa vihjeen perusteella Pietariin Eremitaasiin, jossa venäläinen enkelitutkija Vera ottaa heidät vastaan aamuyöllä (varsin nopeaa siirtymistä, kun puolenyön aikaan oltiin Eiffel-tornilla). Täältä Bruno johdattaa heidät Nadjan antiikkikauppaan, jossa osoittautuu, että Rasputinin kukka-albumi on ratkaiseva tekijä selvitettäessä asiaa tsaariperhe Romanovien osalta. Tärkeää osaa näyttelee myös Nooan tekstit ja hänen tuhannet arkkiin keräämänsä kasvilajien siemenet.

Ja me selitimme Nooalle heidän sairauksiensa kaikki lääkkeet ja niiden viettelykset, kuinka hän voisi parantaa heidät maan yrteillä. Ja Nooa kirjoitti kirjaan kaiken, niin kuin opetimme, kaikista rohdoista. Niin pahoja henkiä estettiin vahingoittamasta Nooan poikia.

Rasputinin albumi sisältää elintärkeän reseptin ja sen tarveaineet: tarvittavaan seokseen tarvitaan tuhannesta kukkalajista jokaisesta tuhat terälehteä. Tällainen määrä ei mahdu mihinkään albumiin, vaan se olisi noin metrin korkuinen kasa. Samoin kirjassa puhutaan ”lajikkeista”, kun tarkoitetaan lajeja. (Eli mikä on alkuperäisen tekstin sana, sillä se tuskin on lajike). Nooalla oli myös ”kirja” (papyrus?). Poistuessaan antiikkikaupasta Verlainen ja Brunon kimppuun hyökätään ja muna varastetaan. Kuin ihmeen kaupalla joukko venäläisiä enkelitutkijoita ilmestyy apuun, ja Verlaine vain kävelee poimimaan munan Enon viitantaskusta. Hieman liian yksinkertaistettua!

Bruno viittoi muita metsästäjiä seuraamaan, lähestyi Enoa ja antoi Verlainen edetä rinnallaan. Eno ei perääntynyt. Verlaine arveli munan olevan Enon viitantaskussa ja onnistuikin sieppaamaan sen.

Vera jatkaa matkaa Bulgariaan Mustan Meren rannalle tohtori Azovin luokse, joka opastaa hänet 110 vuotiaan Raphael Valkon luokse, johon lähelle Vartijat on vangittu maanalaiseen luolaan. Loukkaantunut Verlaine ja Bruno jatkavat Trans-Siperian pikajunalla kohti Siperiaa, jossa Enkelikaupunki sijaitsee ydinvoimalan alle louhituissa tiloissa. Enkelikaupunki (huono käännös) on todellisuudessa maan alle louhittu valtaisa vankilarakennus, jossa säilytetään 20.000 vangittua enkeliä.

Evangelinen tausta selviää isoisä Raphael Valkon luona. Aivan kirjan lopussa Evangelinelle tarjotaan mahdollisuutta jatkaa elämää tavallisena ihmisenä tohtori Valkon tekemällä seoksella, mutta tämä jää kesken samoin kuin Evangelinen ja Lucienin rooli. Enkelikaupungissa tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Kirjailijalla lienee ollut kiire jatko-osan työstämisessä, koska tapahtumia ei selitetä tarpeeksi ja tapahtumasta toiseen siirrytään aivan yllättäen. Tarinan tapahtumakulut ja kuvaukset ovat paikoin utopistisia. Mahdottomistakin tilanteista selviydytään ilman sen kummempia ongelmia. Verlaine loukkaantuu vakavasti useamman kerran, mutta seuraavassa hetkessä hän on taas kunnossa.

Jana seisoi junan katon reunalla tasapainoillen kuin nuorallakävelijä, ja nouseva aurinko leimusi hänen tukassaan. …

Bruno kulki läpi tuulen ja kulki vaunun metallikaton toiseen päähän. Kengät upposivat katolle kasautuneeseen lumeen. Jalat tuntuivat polttavan kuumilta, mutta turtuivat hetkessä tunnottomiksi. Hän hyppäsi vaivatta ensimmäisen vaunun katolta toiselle, mutta kolmannen vaunun katolla oli jäätä, ja hän horjahti ja kaatui.

Kirjasta löytyy myös epäjohdonmukaisuuksia ratkaisevien ainesosien kohdalta. Tämä tietysti voi olla käännöksessäkin syntynyt sotku:

(s. 146-147) ”Löytyykö siemenkokoelmastanne silfonia?”

”Sitä on täällä”, Azov sanoi. Hän otti pienestä laatikosta metallirasian, avasi rasian lukon ja nosti esiin silkkipussin. Azov kumosi pussin sisällön pöydälle, ja ulos kierähti yksi ainoa kellertävänruskea ja vihreätäpläinen siemen. ”Minulla on jäljellä vain tämä”, Azov sanoi. ”Toisen annoin tohtori Raphael Valkolle vuonna 1985”.

(s. 217) ”Pussissa, jonka annoit minulle vuonna 1985, oli kaksi siementä”, Valko sanoi.


Kirjan genre on fantasiamainen trilleri, mutta lisäksi sitä maustaa niin historia, rakkaus kuin mytologia. Fiktiiviseen tarinaan mahtuvat niin Nooa, John Dee, John Milton ja Romanovit kuin Fabergén munat. Kokonaisuudessaan kirja on kuitenkin erittäin vauhdikas, mukaansatempaava lukukokemus, jota on sanottu Dan Brownin teoksia paremmaksi. Jekaterinburgissa Siperiassa tapahtuva loppukohtaus on todella raju etenkin Verlainen ja Brunon osalta. Verlainen ja Evangelinen keskinäinen suhde jää avoimeksi, ja viimeisen lauseen myötä ymmärtämättömäksi. 

Trussonin enkelihahmot ovat todellisia niin hyvässä kuin pahassa, mutta erilaisia läpikuultavine siipineen. Enkelit ja niiden mysteeri kiehtoo ihmistä, sillä enkelin ja ihmisen suhde on salaisuus. Tarina jää kesken, joten olettavasti saamme lukea lisää. Jos pidit Enkeliopista, pidät tästäkin ja jäät odottaman minun tavoin jatkoa. Ilman Enkeliopin lukemista tarina ei aukene. Kirjan ulkoasu on ylellisen kaunis.  Kannen on suunnitellut Juri Patrikainen.


Danielle Trussoni Enkelikaupunki
Tammi 2014. Kustantajalta kiitoksin.