tiistai 22. syyskuuta 2015

Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa







Christina de Stefano Nainen ristitulessa kertoo Oriana Fallacin tarinan. Christina de Stefano on Pariisissa asuva italialainen toimittaja.

Yritin löytää blogitekstiäni viikonloppuna, mutta en vain löytänyt. Luin kirjan jouluna ja tein tekstini heti vuoden alussa, mutta sijoitan tämän hassulle paikalle. Eli olet saattanut lukea tekstini jo aiemmin. En vain ymmärrä Bloggerin sielunelämää.  Luen jonkin verran elämäkertoja, etenkin kirjailijoiden ja näyttelijöiden. Kotimaisia en niinkään.  Oriana Fallaci on kiehtonut minua aina, sillä hän oli rohkea ja urhea nainen. 

Oriana Fallaci syntyi Tosca (Cantinin) Fallacin ja Eduardo Fallacin lapsena 29. kesäkuuta vuonna 1929 Firenzessä. Fallacit olivat köyhiä, mutta rakastivat kirjallisuutta. Orianan synnyinkodissa, Via del Piaggionen varrella, asuivat kaikki yhdessä, vanhemmat, isovanhemmat ja isän naimattomat sisaret. Pikkutyttönä hän oli partisaanien juoksutyttö. Hän opiskeli aluksi lääketiedettä, mutta hän oli tiennyt viisivuotiaasta, että hänestä tulee kirjailija. Nuorena hän lähti sotatoimittajaksi ja raportoi lopulta Vietnamista, Etelä-Amerikan kriisipesäkkeistä sekä Lähi-idästä ja Kreikasta sotilasvallankaappauksen aikana. 

Nainen ristitulessa on tarina eurooppalaisesta naisesta, joka lapsuudestaan asti uskalsi mennä kahden tulen väliin. Oriana Fallaci (1929 - 2006) oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä journalisteista. Fallacin kirjoja on suomennettu kolme: Kirje lapselle joka ei koskaan syntynyt (1975), Mies (1981) ja Inshallah (1992).  Kirje lapselle joka ei koskaan syntynyt on upea kirja, kosketti aihe tai ei, sillä se laskee Fallacin lähelle. Oriana kirjoitti romaanin Lettera a un bambino mai nato yhteen menoon, heti toisen keskenmenon jälkeen vuonna 1966. Sitten hän sulki käsikirjoituksen pöytälaatikkoon melkein kymmeneksi vuodeksi kauhistuneena tekstin voimaperäisestä ja tuskantäyteisestä sävystä.  

Orianan ensirakkaus oli Alfredo Pieroni. Suhteen loppu oli murskaava. Hän eli kaikki lemmensuhteensa tietäen, että ne päättyvät ennemmin tai myöhemmin, joskus dramaattisesti. Mutta hän oli oppinut ymmärtämään, että tuskaan ei kuole, vaikka kuinka yrittäisi. Fallaci rakasti intohimoisesti, ja kun rakkaus loppui, niin se loppui. ei ehkä tuskatta, mutta loppumisen jälkeen ei jäänyt mitään. 



François Pelou jakoi työtä ja uraa Fallacin kanssa tapahtumien keskipisteissä. Fallaci odotti miehen avioeroa, sillä hän olisi halunnut mennä naimisiin ja saada lapsia. Tämäkin suhde päättyi ja Fallaci lähetti parin kirjeenvaihdon vaimolle.  

Oriana Fallaci teki merkittäviä haastatteluja suurnaisista ja miehistä. Hänen haastatteluissaan istuivat mm. Henry Kissinger, Haile Selassie, Deng Xiaoping, Khomeini, Qaddafi, presidentti Thieu, Yasir Arafat , Golda Meir, Iranin shaahi Reza Pahlavi, arkkipiispa Makarios ja Indira Gandhi.  Fallaci esitti kohteilleen kysymyksiä, jotka suistivat vastaajan kauhun valtaan. Hänestä sanottiin, että hän on toimittaja, jolle edes maailman johtajat eivät sano ei.   
Haastatellessaan Gina Lollobrigidaa hän aloitti keskustelun sanomalla: ”En usko, että olet tyhmä niin kuin monet luulevat.” Sitten kysymys:” Eikö sinusta ole moraalitonta ansaita miljoonia ja miljoonia jokaisesta elokuvasta?” Fallaci kuvaa parhaiten adjektiivi rohkea. Hän eli uralleen ja sivalsi sanoillaan. 

Oriana ja (Alexandros) Alekos Panagoulis kohtasivat elokuussa 1973, kun mies oli juuri vapautunut vankilasta. Kirjan takakannen mukaan Fallaci oli naimisissa kreikkalaisen vallankumousaktivistin kanssa eli aina sitä lukee uutta. En ollut koskaan yhdistänyt kohteeseen avioliiton instituutiota saati uskontoa tai lapsia, keskenmenoja kylläkin.  Luulen, että tuo liittyy sivun 201  lauseisiin (silti en usko väitteeseen):  
Oriana suostui jopa menemään naimisiin, tosin omalla tavallaan eli vaihtamalla sormuksia. Alokos lahjoitti minulle erittäin kauniin sormuksen, jossa oli briljantteja. Itse annoin hänelle varsin vaatimattoman sormuksen, koska hän itse halusi sellaisen. Mies on kirja, jolla olisi voinut olla personoitu nimi, mutta Fallaci jätti sen anonyymiksi. Elämäkerran mies on Alekos Panagoulis.  Un uomo ilmestyi heinäkuussa 1979. François toteaa kirjassa, että olen aina ajatellut, että kirjan nimi oli Orianan kosto minulle, eräänlainen syytös. Ikään kuin viesti minulle: Näetkö? Tällainen on todellinen mies. Luulen, että hän teki sen ärsyttääkseen minua.

Christina de Stefanon kirja on hieman pintapuolinen tutkimusretki Fallacin elämään, sillä hän ei vain saa puhallettua teokseensa Orianan hehkua ja intohimoa.  Christina de Stefano on kuitenkin erinomainen johdatus Fallaciin, jos ei tunne kohteen tuotantoa ja intohimoista asennetta hänen oikeiksi uskomiinsa asioihin. Christina de Stefano ei tavannut koskaan kohdettaan, mutta hänellä oli perikunnan materiaalia käytössään. Hieman hämmästelin kirjan ilmestymistä, sillä Fallaci oli antanut ymmärtää, että kukaan ei sitä kirjoita. Parhaimman kuvan Fallacista saa lukemalla hänen julkaisemansa teokset. Olen lukenut paljon Fallacista, myös elämäkertoja, mutta minusta tuntuu, että parhaimmin hän puhuu omissa kirjoissaan.

Kirjan lopussa on vastaus amerikkalaiselle tutkijalle, joka olisi halunnut kirjoittaa 1990-luvulla Fallacin elämäkerran. En ole koskaan antanut lupaa, enkä koskaan aiokaan antaa, henkilökohtaisen elämäkertani kirjoittamiseen. Olen sanonut sen sinulle tuhanteen kertaan. Asianajajani ovat aina pysäyttäneet kaikki, jotka halusivat kirjoittaa elämäkertani, toisin sanoen minun ja perheeni elämäntarinan. Tiedät hyvin myös miksi. Ensinnäkään en koskaan antaisi toisen ihmisen kirjoittaa oman elämäni vaiheista, toiseksi elämäkerran kirjoittajan ovat yh(t?)ä petollisia kuin kääntäjät: hyvässä uskossa tai tahallaan, he joka tapauksessa tekevät aina virheitä. Kolmanneksi yksityisyyden suojeleminen on minulle pakkomielle. 

Oriana oli tottunut asumaan ja työskentelemään yksin, mutta väsymyksen hetkinä hän uneksi, että mies olisi hänen luonaan ja pitäisi hänestä huolta.  Hän viihtyi yksin, hän ei kestänyt, että aika kuluisi hukkaan.  Hän sanoikin suorittaneensa loppututkinnon yksinäisyyden yliopistossa. En koskaan pitkästy ollessani yksin, muiden seurassa sen sijaan ikävystyn aika usein.

1990-luvulla Oriana ei enää juuri poistunut New Yorkista. Hän omistautui kirjoittamaan kirjaansa.  Hänen kotinsa oli lattiasta kattoon asti täynnä kirjoja, joita Oriana rakasti yli kaiken. Makuuhuoneessa kirjahylly peittää koko seinän vuoteeni edessä. Ennen kuin nukahdan ja kun herään, näen aina kirjoja. Minusta on mukava katsoa kirjoja, koskea ja lehteillä niitä. Kaikissa kaupungeissa, missä hän vieraili, hän vietti tuntikausia antikvariaateissa, tutki hyllyjä ja innostui aina tehdessään mielenkiintoisen löydön. 

Oriana sanoi olevansa kristitty ateisti, sillä hän arvosti kristinuskon kulttuurihistoriaa ja hän oli kasvanut Firenzen tuomiokirkon, Santa Maria del Fioren kellonsoittojen kuminassa.

En usko, että Oriana avautuu elämäkerran kautta, mutta onhan tämä hyvä johdanto myyttisen hahmon elämään. Teos olisi tarvinnut hakemiston ja jotkut asiat tarkennuksia. Tämä olisi voinut olla tiiliskivi ja vähemmän kepeä.

Christina de Stefano Oriana Fallaci Nainen ristitulessa
Alkuperäisteos Oriana - Una donna, Rizzoli, Italia 2013
Suomentaja Elina Suolahti
Gummerus 2014. Kustantajalta.

Tämän kirjan on lukenut myös MarikaOksa.



Selailin Oriana Fallacin teosta Mies (s. 289-290, Kirjayhtymä 1981), jossa puhutaan sormuksesta. Tässä Orianan antama on valkokultaa.


Eräänä päivänä sinä palasit kotiin, ja sinulla oli briljanttisormus minulle, ja minä juoksin heti ostamaan valkokultasormuksen sinulle, mutta erehdyin koon suhteen, ja sinun oli pujotettava se nimettömän asemasta vasemman käden pikkusormeen, johon se suureksi riemukseni myös jäi, ja sinä valittelit asiaa ääntäen italiankielen sanan anello, sormus, väärin, niin että siitä tuli agnello, karitsa: ”Tämä minun pieni karitsaiseni!”

2 kommenttia:

  1. Minulla on tämä kirja, kun voitin sen - olikohan juuri sinun? - arvonnassa. En vaan ole vielä ehtinyt lukea. Tuo Mies oli minulle aikanaan räjähdyttävä kokemus, tosin osin ulkokirjallisista syistä.

    Harmillista, jos tässä Fallacin kuvaus jää puolitiehen. Ihana rohkea nainen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et minulta. Mies on hieno teos. Häneltä olisi pitänyt suomentaa paljon enemmän.
      Hän on omanlaisensa ikoni.

      No, minä en vain usko, on asioita, jotka tarvitsisivat scannatun todistuksen, että lukiessaan pysyisi tuolilla. Tietynlaisten rakkauksien painotus myy ehkä, mutta hänen uransa oli jotain. Se olisi ansainnut enemmän huomiota. Hän oli upea nainen.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!