torstai 19. marraskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen







Jäämeri pohjoisessa vonkuu kevätkiimaa, hankinäyttämö on silattu täyteen auringonpaistetta ja törröttäviä pajunkissoja. Vitsasta väännetyt mäystimet kitisevät joka potkaisulla ja sauvojen renkaat valittavat. Kirssihame rahisee reisiä vasten, kun suihkin rinnettä alas Jaurujoen jäälle, pahtakohtaan josta hanki on lämmöstä tummunut.
Katja Kettu on suomalainen kirjailija ja animaatio-ohjaaja. En ole lukenut aiemmin Ketun teoksia, joten yritin rakentaa hänen kirjailijakuvaansa hieman. Netin tietojen mukaan hän on syntynyt Muhoksella (1978) ja varttunut Rovaniemellä. Tuo tieto riittää vallan hyvin tässä tilanteessa. Yritin kartoittaa hänen taustaansa kielen takia. Pohjoinen tausta luo varmasti osaltaan valmiuksia kirjailijan kieleen ja sen sanavaraston rikkauteen. En sano, että Ketun kieli on kaunista, mutta hienoa, ravistelevaa, elävää ja uudistavaa se on. En edes hämmästy viehättymisestäni, vaikka aiemmat aihepiirit eivät ole sysänneet häntä luettavakseni. Ketun kirjasta välittyy huolellisesti tehty taustatyö. Kettu käyttää lähteenään mm. Uno Harvan teosta Tsheremissien uskonto (1914), kun itselläni käsissäni on kulunut enemmän Harvan Suomalaisten muinaisusko.

Olen hieman varovainen lukija, sillä kesällä lukemani Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa jälkimaku oli huono, liiallinen sodan tunku tuntui pahalle. Olen lukenut tänä vuonna rajumpia dekkareita kuin koskaan aiemmin, mutta ne eivät tee samaa. Sen sijaan Ketun teoksessa on mukana elementtejä, jotka kiinnostavat minua, kuten marilaisuus. Marilaiset on suomensukuinen Volgan mutkassa elävä kansa. Marilaisyhteisö sinnittelee kansanuskonsa, uhrilehtojensa ja kielensä säilyttämiseksi. Joitakin vuosia sitten tutkijakollegani pääsi tutustumaan marilaisten yhteisöön.

Yöperhonen kulkee kahdella aikatasolla, aikakaudet vuorottelevat omina lukuinaan. Pidän kahden aikatason kertomuksista. Toinen aikataso on menneessä 1930-luvussa. Tarina hurja alku käynnistyy rajan pinnassa. Jos oikein tulkitsen, niin tapahtumat kuvautuvat entisen Petsamon ja nykyisen Savukosken kohdalle. Savukoski-Pelkosenniemi akseli on jo tutumpaa minulle kuin muiden viime aikoina lukemieni lappilaisten tarinoiden tapahtumamiljööt. Rajussa avauksessa raskaana oleva, mykäksi kidutettu, valkokenraalin 15- vuotias tytär Irga Malinen hiihtää takaa-ajajiaan pakoon Suomen puolelta Neuvostoliittoon. Rajan takana häntä pitäisi odottaa Suenhammas ja sen myötä uusi elämä, mutta toisin käy, sillä tie viekin Irgan Vorkutan leirille.

Minä olen Valkoisen jumalan tytär ja minua ette kiinni saa. Hiihdän Neitotunturin laitaa henkeni edestä, ja lapseni hengen. Ajohurtat louskuttavat alhaalla kurussa, takaa-ajajien huudot kaikuvat:
- Huora hiihtää! Se yrittää Ryssiin pakoon!
Vorkuta on maanpäällinen helvetti, jossa ainoa mahdollisuus on hengissä selviäminen ja nojautuminen suhteisiin, jotka ovat edes jotenkin liki, kuten Irgan sisarsuhde marilaisen Elna Mihailovnan kanssa sekä rakastaja Aleksei Ignatenko.

Voi Elna siskoni. Ainoa, johon saatoin täysin luottaa. En koskaan päässyt selville, kuinka paljon tiesit minun ja Aleksein puuhista. Monesti näin sinun katseessasi surua ja pelkäsin, mutta milloinkaan et kysynyt mitään. Sinun olemuksesi oli kun pullean tamman, joka vikuroi leirin kauheutta vastaan ja sieti tundran hirmupakkaset harjaansa puistaen.

Toinen tapahtumien miljöö sijoittuu Marinmaan Lavran kylään Venäjällä vuoteen 2015. Ruumishuoneella makaa kansatieteenlaitoksen professori Henrik Malinen, jonka suomalainen tytär Verna on saapunut etsimään isäänsä. Verna selvittää sukujuuriaan, isoäitinsä kohtaloa, menneisyyttään, mutta ihmiset vaikenevat, valehtelevat ja unohtavat, koska lymyily on helpompaa ja unohtaminen hyveellisempää. Vovan henkilöhahmo jäi minulle irrallisemmaksi, vaikkakin sen kautta avautui valtarakennelmien konteksti.

Yöperhonen on hieno, intensiivinen, vahva, viiltävä ja tuuperruttava romaani, jonka luettuani oloni on tyhjä, mutta toisaalta huojentunut, että Kettu ei ylly pelkkään kurjuudessa piehtarointiin. Rakkauden kaipuu ja seksuaalisuuden roihun tungettelevaisuus pysyvät tasapainossa. Yöperhonen kulkee paikoin kohti maagista realismia ja panteistisen sielun käsitettä. Yöperhosen kielikuvat ovat uskomattomia: rykimäaikaisen vaatimen mieli, Jäämeri pohjoisessa vonkuu kevätkiimaa tai mahla juoksee puroina puiden rungoilla.

Tämä kirjavuosi ja kirjasyksy ovat erinomaisia. Nimekkeiden paljous luo miltei runsaudenpulan. Etenkin kotimainen kaunokirjallisuus tuntuu loputtomalta runsaudensarvelta. Halusin tietoisesti tutustua Ketun tuotantoon. Yöperhonen sijoittunee kirjavuodessani huipulle. Ehkä median luoma ihmettely Finlandia-ehdokkuuksien suhteen sytytti minut lukemaan. Myykö teos ilmankin niin hyvin, että teosta ei asetettu ehdolle? En tiedä. En oikein tuntenut ehdokkaissa sitä jotain, joten halusin tutkia, mitä olen saattanut ohittaa. Tämä vuosi on ollut äärettömän helppo oman parhaimman käännöskirjan sekä ulkomaisen fantasian valinnan osalta, kun löytäisin vielä kotimaiseni. .. vai löytyikö se tässä?

Kiitän kustantajaa kirjasta.

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015. Arvostelukappale.

Yöperhonen on luettu useimmissa blogeissa, joten tyydyn linkittämään niihin, jotka ovat olleet kimmokkeena Ketun lukemiseen:

Kirjasähkökäyrä, Tuijata, Omppu



10 kommenttia:

  1. Mietiskelen itsekin kolmea parasta kotimaista ja täytyy sanoa, että tungosta on palkintosijoille. Erinomainen suomalainen kirjavuosi ja varsinkin vahva naiskirjailijoiden osuus ilahduttaa. Tämä Yöperhonen puhutteli minua erityisesti kielellään sisältäen monia sanoja, joita en koskaan ennen ollut kuullutkaan, mutta jotka silti olivat heti ilmeisen ymmärrettäviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on kolme kirjaa luettavana, jotka ovat minulle arvoitus. Naisia. Jos ajatellaan kolmea omaa parasta, tänä vuonna ilmestynyttä, niin miten Bargum naisten joukkoon? Kokoelmassa on muutama uusi novelli.

      Yöperhosen kieli vavisutti minua, olin kehittänyt itseeni mie, sie trauman, jota en voi sietää, mutta tämähän oli upeaa sanojen virvatulta. Sanastossa oli paljon pohjoisuutta, luonnon elementtejä, kerrassaan upeaa. Marilaisuus oli hieno elementti, olen tutustunut siihen jonkin verran.

      Poista
  2. Hienoa, että tykkäsit kirjasta Ulla :) Minulle kirja on ehdottomasti kolmen parhaan suomalaisen kirjan joukossa. Jopa kahden parhaan. Tällä hetkellä ne kaksi ovat Emmi Itäharjun Kudottujen kujien kaupunki ja tämä Ketun Yöperhonen. Huikeaa ilotulitusta kummallekin kirjalle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli samat kirjat minullakin. Lisäksi Annmari Dannebeyn Kun kuulet laulun varjojen vaatii sijoituksen. Lisäksi lukupinossa on kolme kotimaista lukematta.

      Yöperhonen on niin intensiivinen lukuelämys, että siitä toipuminen vie aikansa. Sen jälkeen oli toisaalta helppo valita seuraava luettava, sillä aloin työstämään Woolfia ja Mazzerellaa.

      Poista
  3. Otan vinkistä vaarin eli Dannbeyn kirjan lainauslistalle. Minä olen nyt vastarannan kiiski ja pidän viime vuoden kirjasatoa sykähdyttävämpänä kuin tämän vuoden. Kiinnostavia kirjoja on kyllä ollut, sellaisia "ihan kivoja". Ketun kirjaa ei voi niin luonnehtia, rouheaa ja äärimmäistä on sen verran. Kieli on alkuvoimaista. Ulla, laittamattomasti lausuit, "vavisuttavaa". Muuten jotain juonessa ja eräs helikopterissa liehuva hahmo olivat päälle liimattuja, joten en nimeä Yöperhosta vuoden top3:een, jossa ovat Oneiron ja Meriromaani. Kolmas paikka vaihtelee päivittäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska sattuma, kirjoitin sinulle juuri Mankell kommentin ja samaan aikaan sinä kommentoit minulle. Minulle taisi jäädä viime vuodesta jokin kauhu, kun pakersin Tiklin, Ikuisuusvuonon profeetan, Telegraph Avenuen, Valontuojien, Totuus Harry Quebertin tapauksen kanssa. Moravalaiselta kuunarilta minut heitettiin pois kyydistä yön aikana, ilman, että huomasin sitä.

      Yöperhonen on minulla avaus kirjailijan tuotantoon.

      Meriromaani ei sano minulle mitään. Ei tekijäkään. Kiinnostava. Oneiron on mykistävä.

      Kun kuulet laulun varjojen kannattaa lukea.

      Poista
  4. Hieno, intensiivinen ja vahva! Kyllä, sellainen tämä on. Minullekin yksi kotimaisen kirjavuoden parhaimmista. Oneiron menee ehkä ohi (jos kirja nyt voi ohittaa toistaan).

    Yöperhonen on raju ja kaunis samalla kertaa, upea romaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, olen miettinyt tuota samaa, miten toisen voi laittaa toisen edelle. Miten kaksi aivan eri genren teosta? Ensi vuonna kissoissa yhdistyy ykköseen osa kakkosia, olen kasvattanut kumpaakin. Valinta on aina valitsijan, mitään absoluuttista tulosta ei ole. Oneiron on hieno, todella upea teos, minä vain ehkä en lue niin hienoa. Ongelmani on mielessäni tekemä valinta, ja kun sitä ei sitten ole, niin eksyin. Tietenkin omassa valinnassa on kaikki, mutta tarkoitin Finlandiaa, että minulla meni siinä pakka sekaisin.

      Olen iloinen, että luin Yöperhosen. Upea kirja.

      Poista
  5. Katja Ketulta olen lukenut Kätilön. Minulle jäi siitä kahtiajakoinen tunnelma. Tykkäsin ja en. Kieli olisi voinut olla "siistimpää"
    Yöperhonen on tilauksessa, saa nähdä, milloin on vuoroni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minähän olen noviisi Ketun kanssa, ja kutsun itseäni kaunosieluksi. Luin lukiossa Kämpän ja vollotin sen kieltä, mutta se oli mun koulun juttu. Luulen, että pidät, koska minäkin pidin Yöperhosesta. Odotin ehkä jotain juuri tuollaista, siis ennakko-odotuksena. Minua puhutteli kirjassa oleva pohjoinen sanasto. Se tuli niin luonnollisesti Ketulta. Pelkäsin, että kirja on yhtä mie ja sie juttua ja en jaksa sitä.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!